Ensimmäinen viikko takana

Ensimmäinen viikkoni täällä kilttien ja säkkipillien maassa on jo ohi. En voi uskoa mitä kaikkea täällä onkaan jo ehtinyt tapahtua. Ennenkuin hyppään hurjiin seikkailuihini on varmasti pieni esittely paikallaan. Eksyin tänne Skotlantiin 22-vuoden kypsässä iässä opiskelemaan. En ole vaihto-opiskelija kuten suurin osa ystävistäni vaan olen täällä suorittamassa koko nelivuotista tutkintoani. Päädyin opiskelemaan politiikkaa ja kansainvälisiä suhteita monen vuoden pohdiskelun jälkeen. Vaikka opiskeluni ei ole vielä edes päässyt alkamaan voin sanoa olevani tyytyväinen valintaani. Niin oppiaineen kuin opiskelupaikankin suhteen. Ja jottei tärkein pääse unohtumaan, niin voin kertoa tottelevani nimeä Elina. Ainakin joskus.

Saavuin tälle saarelle ensimmäisen kerran elämässäni 20. päivä syyskuuta 2008. Se oli kaunis lauantai-aamu. Ja kun sanon aamu, niin myös tarkoitan aamua. Jouduin heräämään kotoani puoli neljältä aamulla. Ja kyllä. Voin todistaa, että sellainenkin aika on olemassa. Äitini oli tilannut meille taksin puoli viideksi, joten aikaa valmistautumiseen oli runsaasti. Matkalaukkuni ja kaikki meikkini olin tietenkin pakannut jo edellisenä iltana, joten mitään pakattavaa ei ollut jäljellä. Olin suunnitellut saapuvani Skotlantiin kauniina ja virkeänä, mutta valitettavasti jouduin saapumaan puolikuolleena väsymyksestä ja lähes meikittömänä.

Ennen Skotlantiin saapumista ehtii kuitenkin vielä tapahtua vaikka mitä. Olimme varsin hyvissä ajoin lentokentällä, mikä oli hyvä, koska jouduimme jonottamaan aikamme lähtöselvitykseen. Matkalaukuista eroon päästyämme etsiydyimme äitini kanssa kahvilaan aamupalalle, koska kotona olin liian hermostunut syömään. Sitten olikin jo aika etsiytyä turvatarkastukseen. Olin ilmeisesti niin epäilyttävän näköinen, että he tekivät minulle ruumiintarkastuksen. Mitään hälyyttävää he eivät löytäneet ja sain siirtyä toiselle puolelle sen suuremmitta ongelmitta. Portin löytäminen oli lastenleikkiä, mutta siitä eteenpäin kaikki menikin pieleen...

Lensin Kööppenhaminan kautta Aberdeeniin ja vaihtoaikaa oli ruhtinaalliset 50 minuuttia. Paitsi että lentoni Helsingistä Kööppenhaminaan oli myöhässä. Tuskan hien helmeillessä otsallani rukoilin koneen tulevan. Kun se vihdoin ilmestyi portille, olisi meidän jo pitänyt olla ilmassa. Koneeseen päästyämme lentäjät ilmoittivat vielä pienestä koneviasta. Onneksi pääsimme kuitenkin vihdoin ilmaan. Lentäessä kaikki huoleni unohtuivat ja voin sanoa nukkuneeni lähes koko matkan Kööppenhaminaan. Vasta laskeutuessa heräsin ja pääsin taas panikoimaan ehtimistäni seuraavaan koneeseen.

Seuraava lentoni lähti tietenkin toiselta puolelta lentokenttää. Uskoin kuitenkin ehtiväni seuraavaan koneeseen, joka lähti vasta kymmenen ruhtinaallisen minuutin kuluttua. Ehdin pikaisesti ihastella lentokenttää kirmaillessani kohti oikeaa porttia. Kaikkien ihanien liikeiden, joissa minulla ei olisi kuitenkaan ollut rahaa shoppailla, vaikka aikaa olisikin ollut, lisäksi huomasin jotain hyvin kummallista. Kaksi muutankin tyttöä juoksi samaan suuntaan kuin minä. Lisäksi uskoin tunnistavani toisen jo Helsinki-Vantaan kentältä. Edittyämme portille kysäisin, että mitä he aikovat tehdä Aberdeenissä. Opiskelemaan kumpikin suuntasi ja tietenkin samaan opistoon kuin minäkin. Hallelujaa! Kohtalotoverita!

Pääsimme vihdoin Aberdeeniin ja aloimme odottamaan laukkujamme. Onneksi meidän ei tarvinnut odottaa kovin kauaa. Laukkujen tulo nimittäin lakkasi ja joku tuli sanomaan meille, että laukkuja ei ole enempää. Meidän piti mennä kyselemään laukkujemme kohtalosta ja meille sanottiin, että laukut tuotaisiin koulun asuntolalle joskus kolmen jälkeen, kun seuraava kone tulee. Saavuimme perille Skotlantiin siis joskus yhdeksän aikaan aamulla. Seikkailumme saarella ei alkanut kovin lupaavasti. Onneksi yliopisto oli järjestänyt kyydin lentokentältä koululle, joten siitä meidän ei tarvinnut huolehtia.

Kun astuin rappuun, olin lähes kauhuissani. Se näytti niin ankealta ja kamalata. Kiipesin kuitenkin rohkeasti toiseen kerrokseen, jossa uusi kotini sijaitsi. Ensimmäinen ajatus huoneeseen astuessani oli, että huone oli tosi pieni. Ja niinhän se on kun ottaa huomioon, että yksiössämme oli noin 40 neliötä. Lisäksi en voinut tehdä mitään, koska kaikki tavarani olivat jossain paikassa X. Tapasin heti kaksi asuintoveriani, jotka kaikeksi helpotuksekseni eivät olleet 18-v brittityttöjä, jotka juuri olivat muuttaneet kotoa ja valmiita bailaamaan. Toinen tytöistä on saksasta ja viettää täällä vaihto-oppilas vuottaan. Me tulimme heti hyvin toimeen, koska olemme hyvin samanlaisia luonteeltamme. Hän on nimeltään Verena. Jostain syystä en pystynyt muistamaan tai ymmärtämään hänen nimeään ennen kuin näin sen kirjoitettuna. Toinen on puolalainen ja hänen nimensä on Karen. Tosi kiva tyyppi hänkin, mutta hänen aksenttinsa on todella vahva.

Hengailtuani jonkun aikaa huoneessa kyllästyin odottamaan laukkujani ja soitin toiselle suomalaiselle tytölle josko hän haluaisi lähteä kävelylle uuteen kotikaupunkiimme. Tässä vaiheessa on hyvä mainita, ettei minulla ollut muita kuin korkokenkiä mukanani. Kiitos äitini loistavien pakkausvinkkien olin laittanut jalkaani talvisaappaani, joissa on mukava kuudensentin korko. Käveltyämme Fannyn (se suomalaistyttö) kanssa melkein kolme tuntia, voin sanoa ajatelleeni kenkiäni sanoin, joita en kehtaa tässä kirjoittaa. Kun pääsimme kolmen aikaan kotiin, tarkistin jalkojeni vahingot, koska kivut alkoivat olla todella kovat. Minulla oli varsin iloisen kokoiset rakot molemmissa päkiöissäni ja käveleminen kengillä tai ilman oli lähes mahdotonta. Kiitos äiti!

Olin edellisenä yönä nukkunut noin kolme tuntia ja tässä vaiheessa väsymys alkoi painaa. Lentokentän väki oli luvannut soittaa, kun he tuovat laukkumme, joten asetin kännykän pääni viereen ja menin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Kello oli kuusi, kun heräsin eikä kukaan ollut soittanut. Aloin olemaan hieman huolissani laukkuni kohtalosta ja niin lähdimme Fannyn ja Sannin (se toinen suomalaistyttö lentokentältä) kanssa kentälle selvittämään tilannetta. Kentälle meno ei auttanut laisinkaan sillä kukaan ei tiennyt laukuistamme yhtään mitään. Olisin mielummin kuullut laukkujen olevan matkalla Hong Kongiin Los Angelesin kautta kuin sen ettei heillä ollut mitään tietoa mistään. Menimme kuitenkin koulun järjestämään grillituokioon, jotta saisimme jotain nälkäisiin vatsoihimme. Jossain vaiheessa Fannyn isä soitti ja ilmoitti, että tietokonejärjestelmän mukaan laukkumme olivat saapuneet. Lähdimme kiireenvilkkaa takaisin asuntolaan. Valitettavasti vain Fannyn laukku oli tullut. Omani päätti ilmeisesti käväistä vielä Moskovassa ennen Skotlantia. Fanny kuitenkin lainasi minulle paidan, jossa voisin nukkua ja rasvaa kasvojen pesun jälkeen, etten olisi ihan korppu. Kymmenen aikaan lauantai-iltana olin jo onnellisesti untenmailla.

Valitettavasti en nyt ehdi kirjoittaa seikkailuista, joita kohtasin sunnuntaina. Jotta ette kuitenkaan menisi jännityksestä sekaisin, voin kertoa, että sunnuntai aamuna matkalaukkuni vihdoin saapuivat. Luojan kiitos!